Onnellinen ihminen ei näe varpaitaan katsoessaan alaspäin – kertomus lenkkipolulta

Juoksun palautusta on jäljellä 10 sekuntia, kun miedon tuulahduksen saattelemana joku kirmaa pururadalla ohitseni. Kunhan hän nyt ei vaan jäisi tielleni. Taisi olla turha toivo. Hänen 25 metriä kestänyt tiukka spurttinsa on loppunut keskelle sitä mäkeä, joka minun, nuoren Märskyssä opiskelevan urheilijan, pitäisi kohta juosta. Ymmärtäisi nyt edes mennä reunaan.

No kai se täytyy sujahtaa herran toiselta puolelta ohitse. Väärän puolen valitsin, vai olisiko molemmat olleet vääriä? Sitä en tule koskaan tietämään. Huudan “varo” samaan aikaan, kun törmäämme. En sen takia, että herra kerkeäisi enää väistämään, vaan sen takia, että hän ymmärtäisi kenen vika törmäys oli. 

Pahoittelen kuitenkin tilannetta, totta kai. Kuitenkaan herra itse ei ymmärrä, että hän saattoi juuri pilata harjoitukseni. Hän vain voivottelee sitä, kuinka törmäyksessä hänen vasta kolmatta kertaa päällä olleet trikoot menivät rikki. Katsahdan trikoita. Väritys ja kangas näyttävät siltä, että sellaisia ei ole valmistettu 80-luvun jälkeen. Päätän kuitenkin olla mainitsematta päättelyäni herralle. Sitten tuleekin selittelyjen vuoro. Kuulemma viime kerralla mäki oli mennyt alhaalta ylös spurtaten helposti ja moneen kertaan. Katsahdan kuin ohimennen keski-ikäiselle herralle tyypillistä kaljamahaa. Arvioin urheilusta tulleella kokemuksella, että se spurtti, jolloin mäki oli ylös saakka mennyt, saattoi tapahtua herran ollessa noin 10-20 kiloa kevyemmässä kunnossa. Tästäkään en mainitse. Milloin minusta tuli näin kiltti? 

Jatkan harjoitustani normaalisti pitäen palautukseni tien sivussa. Alan tutkailemaan ohi liikkuvia ihmisiä. Päällimmäinen pohtiva ajatukseni on, miten heitä on niin paljon, keitä he ovat? Minua myös mietityttää heidän ilmeensä, oikeastaan heidän ilmeensä yhdistettynä juoksulinjaansa. Miten keskellä tietä juokseva keski-ikäinen kehtaa ottaa ilmeen, että minun, reunassa palautusta pitävän urheilijan, pitäisi olla kauempana tästä muka sporttisesta ilmestyksestä? Toki useat näyttävät kuitenkin urheilemaan tulleilta, sillä monia yhdistää se, että normaalisti työpaikan kahvikoneeseen käytetyt rahat ollaankin sijoitettu nyt mitä oudoimpia värityksiä omaaviin juoksutakkeihin.

Kuka ohittaa ja kenet?

Vaikka perhebemarin osamaksut olisikin vihdoin maksettu ja kyseinen omistusauto komeilisikin siinä pururadan parkkipaikalla, niin jostain syystä nämä ihmiset luulevat omistavansa myös lenkkimaastonsa. Toisaalta ymmärrän halun pitää etäisyyttä heidän kannaltaan. Syy ei ole korona, tai no, on oikeastaan. Onhan se nyt noloa, jos tällaisena aikana tupakkayskää ei vaan pysty pitämään lenkillä kurissa ja joku vielä kuulisi sen. Se kuuluisa miehen tai toki naisenkaan ylpeys ei sitä kestäisi. Kumiset kiihdytysjäljet jäisivät asfalttiin, kun auto kaahaisi viemään urhean urheilua yrittäneen henkilön kotiin kittamaan vähän unohdusjuomaa. 

Oikea kysymys kuitenkin kuuluu: miksi vasta nyt? Miksi vasta nyt lenkkipoluillani tulee vastaan niin paljon ihmisiä? Treenasin samaa treeniä ulkona myös viime keväänä, silloin väisteltävä oli kuitenkin vain elämäntapakuntoilijoita, joita on toki helppo väistää, kun jonkin tosiaankin “pätevän” fysioteraupeutin ohjastaman henkilökohtaisen juoksuun soveltuvan keuhkotuuletustekniikan kuulee 20 metrin päähän. He myös osasivat itse väistää. Tai voi myös olla, että joku heidän kolmesta erilaisesta superälykkäästä sykemittarista osaa kertoa, milloin kuuluu väistää muita. Siitä en kuitenkaan ole varma, eikä sekään ole se pointti. Pointti on se minkä takia lenkkipolulla näkee vasta nyt aivan tavallisia ihmisiä?  

Teksti: Eero Ilomäki

0 0 vote
Article Rating
Subscribe
Notify of
guest

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

0 Comments
Inline Feedbacks
View all comments