Moni märsky näkee Märskyn opiskelijakunnan etäisenä ryhmänä ihmisiä, jotka järjestävät tapahtumia, joihin kukaan ei halua osallistua. Tapasin OPKH:n puheenjohtaja Emil Laaksosen ja kysyin häneltä, mikä OPKH on ja mitä siellä tehdään.
Millaista on kuulua OPKH:n?
On ihan kivaa. Tässä oppii kaikenlaista, mutta välillä on turhauttavaa, kun opiskelijoita ei kiinnosta osallistua mihinkään. On palkitsevaa, kun ihmiset osallistuvat ja toiminnalla on merkitystä. OPKH:n toiminta on mukavaa ja meillä on hyvä porukka.
Millaista on toimia OPKH:n puheenjohtajana?
Puheenjohtajalla on enemmän asioiden hoitamista ja esimerkiksi sähköpostien lähettämistä verrattuna tavalliseen jäseneen. Kokouksissa hyvän kokouskulttuurin ylläpitäminen ja pöytäkirjojen valmistelu.
Miten OPKH:n toiminta näkyy Märskyssä?
Järjestämme tapahtumia sekä yritämme edistää opiskelijoiden hyvinvointia ja mukavuutta osallistumalla opettajien työryhmien kokouksiin. Lisäksi yritämme edistää opiskelijoille tärkeitä asioita.
Miten OPKH on reagoinut koronaan?
Koronan ongelma on se, ettei saa järjestää tapahtumia, joten emme voi tehdä juuri mitään. Syksyllä järjestimme pussijuoksuturnauksen. Olemme yrittäneet pohtia, kuinka voimme toimia koronasta huolimatta edistääksemme opiskelijoiden hyvinvointia.
Miten OPKH:n toimintaan voi tulla mukaan?
Tulemalla syksyllä järjestettävään aloituskokoukseen tai sanomalla jollekin OPKH:laiselle tai ohjaaville opettajille (Jouni Haapakoski ja Jenni Marola) kiinnostuksen, jolloin pääsee mukaan Whatsapp-ryhmäämme.
Millaisena näet OPKH:n tulevaisuuden?
Asiat jatkunee ennallaan. Kun päästään muuttamaan takaisin Märskyyn, toiminta luultavasti helpottuu. On ikävää, ettei tapahtumien järjestämistä arvosteta opiskelijoiden keskuudessa. Toivon, että opiskelijat ymmärtäisivät, mikä merkitys yhteisöllisyydellä on. Tämän jälkeen sen eteen voitaisiin tehdä jotain.
Kenelle suosittelet OPKH:ta?
Kaikille. OPKH tarvitsee kaikenlaisia ihmisiä, jotta saadaan kaikkien opiskelijoiden ääni kuuluviin. Tietenkin innokkuus ja hyvä ideointikyky on plussaa.
Teksti: Sini Paukkeri