Märskyt sisällissodan historiaan tutustumassa

Märskyt sisällissodan historiaan tutustumassa

Vankileiriaikana seinään kaiverrettu teksti Dragsvikin varuskunta-alueella.

Historian kursseilla sisällissota oli tänä keväänä vahvasti esillä. Perinteisen oppituntityöskentelyn lisäksi teimme kaksi retkeä. Helmikuussa Suomen historian ryhmä kävi Kansallisarkistossa tutustumassa sisällissodan aikaisiin arkistolähteisiin ja maaliskuussa tutustuimme Tammisaaren vankileirin historiaan tekemällä bussiretken paikan päälle. Suomen historian verkkokurssilla opiskelijat puolestaan eläytyivät sisällissodan aikaan kirjoittamalla tarinoita eri näkökulmista. Alla Meri Mäkelän sisällissotatarinat teloittajan ja teloitetun näkökulmista.

Tarina 1

Seisoin rivissä siskojeni ja veljieni rinnalla. Aurinko paistoi kirkkaasti suoraan kasvoilleni. Päivä oli lämmin verrattuna tavanomaiseen suomalaiseen kevätpäivään.
Kuinka nopeasti asiat muuttuivatkaan. Vasta muutama kuukausi taaksepäin olin ompelemassa kankaita tehtaan pimeydessä, vieri vieressä muiden naisten kanssa. Päivät tuntuivat loputtomilta, kemikaalit tukahduttivat ilman rakennuksessa.
Isä oli vielä elossa. Samoin veli. Menetyksen tuska raastoi koko kehoani. Kurkkuani kiristi, ja kyyneleet uhkasivat puhjeta silmistäni. Käänsin ajatukseni muualle. Viimeinen asia minkä tahtoisin heidän luulevan, oli että pelkäsin tai kaduin tekojani.
Tuuli pyyhkäisi aukion läpi. Se tuntui erilaiselta lyhyeksi leikatussa tukassani. Puun oksat liikahtelivat. Lehdet eivät olleet vielä puhjenneet.
Joku itki. Käteni tärisivät, mutta huomaamattomasti. Tiesin ennen taistelun alkamista, että tässä todennäköisesti kävisi näin. Olimme alakynnessä, mitä pidemmälle sota jatkui. Toista se oli alussa, kun onnistuimme valtaamaan Lahden alueen. Mutta sitten Saksasta saapui apujoukkoja sortajien puolelle, meitä vastaan. Ja itä pysyi hiljaa, kun apua pyydettiin.
Annoin katseeni vaeltaa edessäni seisovien sotilaiden riviä. Heidän takanaan seisoi kaupungin ulkoreunan puiset talot. Kauempana saatoin erottaa maassa makaavia ihmishahmoja. Kaatuneita ei oltu vielä poistettu kaduilta.
Pystyin vieläkin näkemään, kuinka edessäni juossut punakaartin sotilas kaatui maahan. Muistin, kuinka hyvältä oli tuntunut ampua hänet tappanut valkoinen sotilas. Sitten se tapahtui. Näin kuinka veljeni kaatui, eikä enää liikkunut. Veri valui pitkin katukivetystä. Sen jälkeen kaikki hämärtyi.
Lisää kuvia nousi mieleeni. Taistelun oltua ohi kukaan valkoisista sotilaista ei uskaltanut lähestyä minua. Pilkkaa, haukkumista, huorittelua. Mutta he pysyivät kaukana. Niin paljon olivat viimeiset kuukaudet minua muuttaneet, että pystyin herättämään kauhua pelkästään olemuksellani.
Kaikki alkoi siitä, kun isä tapettiin. Ilman syytä, ilman provokaatiota. Sen jälkeen liityin punakaartiin, veljeni rinnalle. Pistäisin murhamiehet maksamaan.
Katson edessäni seisovaa rintamamiessotilasta silmiin, enkä kadu. Tässä maailmassa ei ole enää mitään, mikä sitoisi minua.
He kaatuisivat vielä, tavalla tai toisella.
Upseeri huusi käskyn. Sotilaat nostivat kiväärinsä, tähtäsivät. Joku huusi, toinen itki. Kaikki hidastui, ilma suhisi korvissani.
Edessä seisovan sotilaan ase tärisi. Hymy nostatti suupieliäni. Tavallaan olin ilmoinen, että kuolemastani olisi jotain hyötyä. Tämä sotilas tulisi aina muistamaan, kuinka hän tappoi aseettoman naisen, kylmässä veressä.
Upseeri huutaa komennon ampua. Kiväärien laukeamisen äänet saivat korvani soimaan.
Pilvi peitti auringon taivaalla.

Tarina 2

Seisoo rivissä asetoveriensa kanssa. Aurinko paistaa selän takaa – varjoja.
Seisoin rivissä kanssasotilaitteni, asetoverieni, veljieni kanssa. Aurinko paistoi kirkkaasti selän takaani taivaalla, luoden varjoja jalkojeni juureen. Lämmin ilma sai paksusta ja karheasta puuvillasta valmistetun sotilaspukuni tuntumaan tavallista raskaammalta.
Taistelu ei ollut kestänyt kauaa, voiton tunne häämötti aivan nurkan takana. Vaikka en ollut ollut virallisesti osa sotimista kuin muutaman kuukauden, olin valmis palaamaan takaisin maatilan hoitoon. Isä oli tarjoutunut ylläpitämään toimintaa, sillä aikaa kun minä lähdin puolustamaan Suomen itsenäisyyttä idän kurkottavilta sormilta.
Tuuli kahisti vaatteitani. Ne olivat taistelun jäljiltä veren ja hiekkapölyn peitossa. Kankaaseen tulleita reikiä olin paikkauttanut suojeluskaartin omilla naisjoukoilla, joihin oma vaimonikin kuului. Hän oli täydellinen, kuulias ja siveä. Joukkojen mukana kulkiessaan he tarjosivat apua loukkaantuneille ja auttoivat naisille yleisesti kuuluvissa asioissa.
Auringon valo valaisi edessäni seisovan naisen kasvot. Ne olivat täysin ilmeettömät, mutta kovat. Niissä oli jotain petomaista. Yksi kapinallisten vaarallisimmista naissotilaista. Raivohulluksi häntä kutsuttiin, ja niin hän välillä käyttäytyikin.
En voinut olla ajattelematta, kuinka erilaisia vaimoni ja tämä raivotar olivat. Pölyinen ja verinen univormu: housut ja takki, lyhyet hiukset. Mihin maailma onkaan menossa? Kenties sanomalehdet olivat oikeassa, ja näistä miestä muistuttavista olennoista oli tärkeää päästä eroon.
Ensimmäinen komento huudettiin. Tuin kiväärini olkaani vasten, ja tähtäsin. Jotkut teloitettavat itkivät, anelivat vapautusta. Edessäni seisonut nainen katsoi minua suoraan silmiin.
Käteni alkoivat täristä. Taistelussa olin aina rauhallinen, miksi tämä tuntui niin erilaiselta?
Nainen hymyili.
Kun toinen käsky kajahti ilmaan, ymmärsin miksi. Vedin liipaisinta ja katsoin, kuinka nimetön naissotilas kaatui maahan. Tämä oli näky, jota en koskaan tulisi unohtamaan. Aloin vihata kapteeniani ja itseäni.
Pilvet peittivät auringon ja aukio peittyi varjoihin.

Mäkelänrinteen lukiolaisia perehtymässä sata vuotta vanhoihin kuulustelupöytäkirjoihin Kansallisarkistossa.

Opettajat saksalaisten joukkojen jäljillä

Opiskelijoiden lisäksi historianopettajamme Laura aktivoi myös ryhmän opettajia teemavaellukselle Helsingin keskustassa. Reittimme alkoi aurinkoisena pejantai-iltapäivänä Kiasman edustalta. Samoille paikoille olivat aikanaan tulleet myös Hankoon rantautuneet ja sieltä rautatietä myötäillen Helsinkiin marssineet Rüdiger von der Golzin johtamat saksalaiset sotilaat.

Helsinki vuonna 2018 näyttää hyvin erilaiselta kuin sata vuotta aiemmin. Aivan kaikki ei kuitenkaan ole muuttunut, vaikka Lasipalatsin tienoilla sijainnut Turun kasarmi, jonne oli majoittunut venäläistä sotaväkeä Suomen suuriruhtinaskunnan aikoina, poltettiin raunioiksi. Ensimmäinen kohde, Narinkkatori, sijaitsi aivan entisen Turun kasarmin vieressä. Oppaamme toipui nopeasti järkytyksestään huomatessaan opastettavan ryhmän sisältäneen useita historianopettajia, ja matka jatkui Yrjönkadulle, jonne myös von der Golzin joukot olivat edenneet. Yrjönkadulta poikettiin Vanhan kirkon puistoon katsomaan saksalaisjoukkojen muistomerkkiä. Arkistovalokuvassa Bulevardia myöten marssineet saksalaismatruusit saattoivat olla Märskyn opettajia ryhdikkäämpiä, mutta tuskin he yhtään innokkaampia olivat. Meitä innosti tiedonjano.

Kolmikulmassa (Diana-puisto) otimme suunnan etelään. Kohta edessämme siinsi Design-museo, vanha koulurakennus, jonka kiviseinässä saattoi vielä nähdä sadan vuoden takaisen ammuskelun jälkiä. Tilanne 1918 oli paljolti sellainen, että kaupunkia hallinneet punaiset olivat linnoittautuneet joihinkin rakennuksiin, joita vastaan saksalaisjoukot hyökkäsivät. Apunaan saksalaisilla oli sotalaiva, jonka tykit kylvivät tuhoa Eteläsatamasta kohti keskustaa.

Senaatintorin jälkeen vietimme tovin Smolnan edustalla, jossa punaiset olivat pitäneet päämajaansa. Saksalaisten vallattua rakennuksen von der Golz asettui sinne itsekin loppuvuodeksi ennen lähtöään Baltian maihin sotatoimia jatkamaan.

Toiseksi viimeinen kohde olisi ollut Kauppatori, mutta turistien tulvan pelossa ryhmämme oikaisi Espan puistosta suoraan Senaatintorille, jossa myös sisällissodan valkoiset pitivät voitonparaatinsa.

Teksti: Laura Nyyssönen, Meri Mäkelä ja Eero Raaste
Kuvat: Laura Nyyssönen

Leave a Reply

avatar
  Subscribe  
Notify of